Thomas Mann - The Magic Mountain

En käsitä miten Thomas Mann ja Herman Hesse niin pysyvästi menee minulla sekaisin. Molemmat ovat saksalaisia klassikkokirjailijoita ja molemmilla on hämmentävän yhtä pitkät supersankari-tyylinen etu-sukunimiyhdistelmä niin ehkä se vain on liikaa yhtäläisyyksiä. En koskaan muista kumman on Arosusi tai Tohtori Faustus tai mikään näistä kirjoista. Nyt kuitenkin siis kuunneltu Thomas Mannin The Magic Mountain.

Oli tämä kyllä aika kokonaisvaltainen elämys. Valtavan pitkää pohdiskelua, mutta jotenkin omituisella tavalla kauhean kiinnostava alusta loppuun. Sivuja riittää, mutta niin riittää ajatuksiakin. Käänteitä tai tapahtumia ei juurikaan, mutta se onkin koko jutun idea. Kirjan päähenkilö Hans Castorp ajelehtii maailmassa vähän kuin saksalainen porvariversio Bertie Woosterista, mutta vain ilman luotettavaa miespalvelijaa. Jeevesin vaikutuksen puute näkyy siinä, että Hans on jatkuvasti hukassa jopa joutilaisuutensa suhteen. Hän on päätymässä opintojen jälkeen jo peräti töihin, mutta lähteekin ensin tapaamaan serkkuua Joachim Ziemsseniä, joka on vetäytynyt lepokotiin parantelemaan tuberkuloosiaan. Lepokoti sijaitsee korkealla Sveitsin alpeilla, minne lättämaiden huolet tai murheet eivät ylety.

Kuuntelin tämän äänikirjana. Tuotanto oli sinällään ansiokasta ja melkoisen urakan on lukija tehnyt kun tämän kaiken on nauhalle paasannut, mutta välillä näytteleminen kieltämättä meni niin pitkälle, että jotkut hahmot kävivät raskaiksi kuunnella. Lopussa parantolaan rantautuva elostelija ja erikoismies Mynheer Peeperkorn esimerkiksi on niin ronski mellastaja, että homma käy vanhaksi paljon ennen jutun loppumista. Ja juttuahan nimittäin tässä kirjassa piisaa.

Magic Mountain nimittäin venyy pitkäksi kuin Hans Castorpin viipyily lepokodissa. Lopulta seitsemän vuoden mittaiseksi yltävä visiitti tarjoaa Hansille ja lukijalle tilaisuuden tarkastella eurooppalaista yhteiskuntaa esimerkkien kautta. Lepokodin kautta kulkee kaikkien maiden ja aatteiden edustajia, joiden kanssa Hans käy pitkiä keskusteluita ja Thomas Mann pääsee maalaamaan laveasti kuvaa ja tunnelmia sotaa edeltävän Euroopan mielenmaisemasta. Heikompi kirjailija sortuisi tällaisen kirjan kanssa paasaamaan ja luennoimaan epäluonnollisen kuuloisesti, mutta Mann sekä kirjoittaa että tuntuu tuntevan kirjoittamansa aiheet niin suvereenisti, että luennot eivät koskaan kuulosta siltä, että nyt kirjoittaja on laittanut hahmot selittämään lukijalle asioita. Hahmot puhuvat omin voimin ja omilla ansioillaan, eivätkä vain siteeraa oppikirjoja mukamas dialogiksi naamioituna. Settembrinin ja hänen ideologisen vastustajansa Leo Naphtan väittelyt ovat räiskyvää luettavaa, jossa ei missään vaiheessa tullut sellainen olo, että tarinasta olisi pudonnut ulos Sofian maailmaan.

Tämän puolen lisäksi kirja on myös kauhean sympaattinen kuvaus lepokodin elämästä ja arjesta. Ajatukset varmaan ovat se virallisesti tärkeämpi osuus opusta, mutta nautin jostain syystä ihan todella paljon Hans Castorpin parantolaelämän seuraamisesta: hyvien aterioiden kuvauksista, sen linjaamisesta millainen viltti kannattaa ostaa lepohetkiä varten tai mitä tupakkaa korkeassa vuoristoilmassa on hyvä polttaa ja mistä sitä sinne saa hankittua jne. Lukijankin sielu lepää.

Luin juuri Volten Kilven Alastalon salissa -kirjan ja jännittävästi näissä kirjoissa ei ole oikein mitään samaa. Molemmissa aika venyy ja vanuu loputtomasti, syviä vesiä luodataan eikä mitään oikein tapahdu, mutta silti tunnelma on hyvin erilainen. Mannin tyyli ja aihe on puhdasta saksalaista bildungsbürger-meininkiä ja meno aina hyvin akateemista ja hallittua: aina jotenkin harmitonta ja sisäsiistiä, vaikka totalitarismista ja sodasta ja rakkaudesta puhutaankin. 

Lopulta kuitenkin sota yllättää lukijan ja vähän myös Hans Castorpin. Kuolema kulkee kirjassa mukana jatkuvasti kun parantolan asukkaita välillä vain menehtyy. Kuolema kuuluu parantolassa jotenkin asiaan, mutta ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman kuoleman silmittömyys ja turhuus on tunnelman puolesta radikaalissa ristiriidassa parantolan huolettoman arjen kanssa. Toisaalta ero ei kaikilla tavoilla ehkä ole niin suuri. Taistelu juoksuhaudoissa tai loikoilu parantolassa johtaa yhtä vähän mihinkään ja kumpikin päättyy todennäköisemmin kuolemaan kuin mihinkään muuhun. Laumoittain kuolevat sotamiehet tai hyödyttömästi parvekkeillaan makoilevat parantolan asukkaat vaikuttavat maailman kehitykseen suunnilleen tasan yhtä vähän. Silti loppu tulee syliin arvaamatta ja rajusti ja jättää haukkomaan henkeään. 

Matka oli ehkä tärkeämpi kuin määränpää, vaikka tämän ilmeisesti voi lukea myös toisin päin. Hans Castorpin matka vie sairauden ja ajattomuuden kautta ilmeisesti johonkin, mutta itseltäni jäi vähän hämärän peittoon miksi juuri sotaan ja mitä nyt lopulta opittiin. Varmaan tämä pitää siis vielä joskus kokea uudestaankin. Ei tätä täysin varauksetta voi silti kaikille suositella, koska melkoinen sitoumus tämän suorittaminen on. Matka oli kuitenkin miellyttävä ja kirjoittamisen laatu sitä luokkaa, että tätä voi tästä eteenpäin käyttää vertailukappaleena kaikille muilla valistushenkisille teoksille. 

Mitä lukisit seuraavaksi?

Kirja Herman Hesseltä, joka ei siis ole Thomas Mann, eikä toisin päin. Siddharta kertoo Buddhan aikalaisesta, muttei itse Buddhasta. Hengellisiä johtajia ja kultteja on luvassa. Mielenkiintoinen ja elähdyttävä kokemus.