Merete Mazzarella - Ainoat todelliset asiat


Perintökirjasarjassa tähän mennessä villein kortti. Äiti selvästi luki Merete Mazzarellaa ja useampi hänen kirjojaan löytyi hyllystä. Tästä oli vielä paljon vähemmän käsitystä kuin mistään muusta kirjailijasta tähän mennessä, joten oli mukavan jännittävää aloittaa kirja ihan ilman odotuksia. Tykkään lukea kirjoja tai katsoa elokuvia mahdollisimman vähillä ennakkotiedoilla. Joutuu keskittymään kun ei tiedä onko luvassa komedia vai tragedia tai kuka on päähenkilö ja kuka sivuhenkilö.

Mazzarellan kirjan kanssa tämä onnistui hyvin. Ennakkotietoja ei ollut ja takakannen jätti lukematta. Hyvin nopeasti alun jälkeen tuli kuitenkin kylmäävä tunne. Miksi tämä vaikuttaa niin tylsältä? Joku eläkeläinen muuttaa asunnosta toiseen, pudottelee sitaatteja ja kertoo miten uusi avopuoliso osaa katsoa pesuohjeet vaatteista ennen kuin ne laitetaan pyykkikoneeseen. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun aikana turhautumisen määrä vain kasvaa ja epäilys vahvistuu: onko nyt itse asiassa kyseessä tositarina?

Takakannen lukemisen ja nopean googlauksen jälkeen totuus paljastuu. Tämä onkin tosiaan vain jotain kirjailijan muistelmia. Ymmärrän nyt miksi kaikki on ollut niin tylsää ja tyhjänpäiväistä. Selvääkin selvempää, että lopetin lukemisen kesken tähän.

Tässä yhteydessä voi ehkä selittää jotain suhtautumisestani tositarinoihin. Tositarinat ovat aina lähtökohtaisesti tylsempiä ja merkityksettömämpiä kuin rakennetut tarinat. Tosi voi olla tarua ihmeellisempää, mutta mitä väliä sillä on? Tosimaailman valtavan epätodennäköiset sattumukset olisivat fiktiossa vain typeriä, joten miksi ne olisivat sen kiinnostavampia vaikka ne olisivatkin tapahtuneet oikeasti? Fiktiivinen tarina voi olla periaatteessa täydellinen ja tehdä juuri sen, mitä kertoja halusi. Tositarinoissa täydellisyys taas on lähtökohtaisesti mahdotonta. Tositarinat ovat vain tapahtumia ja jo niiden kutsuminen tarinoiksi on melko anteliasta. Periaatteessa tositarinat koostuvat samalla tavalla ihmisten valinnoista kuin fiktiiviset tarinat, mutta valintoja on loputon määrä ja ne tehdään käytännössä satunnaisesti ja varsinkin ottamatta huomioon sitä, miten tarinan kokonaisuutena kuuluisi mennä. Lopputuloksena ei voi olla kuin vahingossa jotain tyydyttävän tarinan kaltaista. Jos loputon määrä apinoita hakkaamassa loputonta määrää kirjoituskoneita saa välillä aikaan jotain tarinan kaltaista, se on ehkä juuri ja juuri mielenkiintoista, muttei kauheasti mitään enempää.

Että, ei ollut nyt suosikkikirja tämä Mazzarella. Tapelkaa minun kanssa tästä asennoitumisesta tositarinoita kohtaan, I'm ready.

Kommentit

  1. Jos tositarinan kuvittaa anekdooteilla - kuvittaa niin, että lukija pitelee mahaansa tarinaa lukiessaan - maalailee ja suurentelee tapahtumia, niin tuleeko siitä fiktiivinen tarina vai jääkö se yhä vain tyydyttäväksi tarinaksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvä kysymys! Tulee mieleen Bret Easton Ellisin Lunar Park, joka on kirjoitettu kuin se muka olisi omaelämäkerrallinen, mutta käytännössä kyse on kauhutarinasta ja päähenkilö vain sattuu olemaan kirjailija, jonka nimi sattuu olemaan Bret Easton Ellis, joka sattuu olemaan kirjoittanut mm. American Psychon. Tositarinasta ei siinä jää jäljelle oikeastaan mitään paitsi epämääräinen hämmentymisen tunne kaiken taustalla.

      Itsellä raja menee varmaan niin kaukana fiktion puolella, että jos tarina alkaa olla minusta tyydyttävä, siitä on kadonnut jo linkki todellisuuteen aika pitkälti. Tässäkin kirjassa varsinaista elettyä elämää oli aika vähän ja pohdiskelua ja ihmettelyä paljon enemmän, mutta ei se silti minusta miltään romaanilta tuntunut.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!