Chris Kraus - I Love Dick

Perintökirjasarjaa varten olin säästänyt loppuun Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Venäjän käsittämätön hyökkäys Ukrainaan ja siellä tekemät raakuudet kuitenkin jotenkin veivät fiiliksen sen lukemisesta. Mielenkiintoista sinällään, miksi uutistilanne vaikuttaa siihen mitä klassikkoja haluaa lukea. En varsinaisesti ollut ajatellut asiaa erikseen tai aikonut tehdä mitään poliittista kannanottoa, mutta ei vain enää tehnyt mieli lukea venäläistä murhatarinaa.

Sen sijaan kaivoin jostain historiasta I Love Dick -nimisen kirjan. Olen joskus aikoinaan laittanut tämän itselleni muistiin mielenkiintoisena kirjana, jonka haluan lukea, mutta en muista enää yhtään miksi tai milloin. Joka tapauksessa nyt oli aika tarttua tähän. En oikein tiennyt mitä odotti, mutta sai silti jotain selvästi hämmentävämpää kuin mihin oli varautunut.

Chris Kraus kirjoittaa ilmeisesti hiukan omaelämäkerrallisesti Chris Kraus -nimisen naisen epätyypillisesti rakkaussuhteesta Dick-nimiseen mieheen. Tämä tosin käsittää n. 13 % siitä, mistä kirjassa on varsinaisesti kyse. I Love Dick muistuttaa vähän Milan Kunderan teoksia. Lähdeviitteitä ja teoriaa on mukana tosi paljon ja varsinaista tarinaa lähinnä siteeksi päästä viittaamaan johonkin seuraavaan taiteilijaan tai ajattelijaan. Chris ja miehensä Sylvere ovat henganneet taidepiireissä ja tavanneet kaikki ja lukeneet kaiken.

I Love Dick on mielenkiintoinen romaani, koska se ei minusta kauheasti näytä romaanilta. Se on kokoelma kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä ja ajatelmia valtavan lukeneilta ja taiteellisilta ihmisiltä. Aineksista saisi kasaan mielenkiintoisen romaanin, jos näkökulma olisi edes hiukan ihmisten itsensä ulkopuolella, mutta kirja on kirjoitettu siten kuin kertojaa ei olisi lähes lainkaan vaan lukijalle esitellään Chrisin omat tekstit kuin sellaisenaan. 

Kirja oli ajoittain viihdyttävä ja ajoittain mielenkiintoinen, mutta pääasiassa sitä tuli luettua vain yleisen akateemis-taiteellisen tunnelman vuoksi. Teorioita ja ajattelijoita lipuu ohi, kaikki on pelkkää postmodernismia tai dekonstruktiota tai jotain tarkemmin määrittelemätöntä nykyaikaa ja mitään ei varsinaisesti tapahdu. Jotain kertoja mietin pitäisikö tämä vain jättää kesken kun ei tästä nyt ehkä saa hirveästi, mutta toisaalta I Love Dickin tunnelmassa oli silti ihan ok lillua loppuun asti. En usko, että tulen muistamaan mitään tästä kirjasta pidemmällä tähtäimellä enkä pysty tätä oikein suosittelemaan. En jotenkin vain saa tällaisesta kirjallisuudesta mitään irti. 

Lähdeviitteet lähdeviitteinä ja romaani romaanina. Tämmöinen yhdistelmä ei nyt itselleni ainakaan toiminut.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä jotain näistä aiemmin tavatuista!

Rinnalle "oikeaa" filosofiaa, kahteen otteeseen. Friedrich Nietzschen Näin puhui Zarathustra luettuna ensin vuonna 2009 ja sitten vuonna 2011. Tähän kaveriin ne I Love Dickin akateemikkoposeerajat viittaa. Pitäisiköhän itsekin lukea tämä taas uudestaan.