Peter F. Hamilton - Pandora's Star
Kaverilta lainattu järkälesmäinen tiiliskivi. Uudempaa skifiä vaihteeksi. Ennen ei tämmöisistä Hamiltoneista ole kuullutkaan, yllättääköhän iloisesti vai surullisesti?
Ensimmäisenä kirjasta tulee mieleen, että se on paksu. Päälle tuhat sivua avaruusoopperaa, ei lopu heti kesken. Varoituskellot alkoivat tosin jo heti alussa kilistä, kun kirjan prologi sijoittuu ties kuinka monta sataa vuotta menneisyyteen itse kirjan varsinaisista tapahtumista. Jo muinaiset roomalaiset...
Pandora's Star sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta elää ikuisesti ja matkustelee madonrei'illä ympäri avaruutta. Kirjan henkilöt myös hehkuttavat kovasti sitä, kuinka kulttuurinsa nykyään on aikuinen ja tasapainoinen, kun kaikki ei kuole kokoajan vanhuuteen, eikä ilmeisesti nälkäänkään. Kovin näkyvästi tämä ei kyllä mihinkään vaikuta. Ihan nykyajan tapaan politiikassa ja taloudessa kähmitään. Seksuaalisestikin peräti ollaan vapauduttu. Avioliitoissa satunnaisesti petetään kumppania ja se on jopa ihan ok, ja kirjassa vierailee yksi lesbopari. Ihmeellinen on tulevaisuuden maailma!
Päähenkilöitä kirjassa on kauhea liuta. On entistä astronauttia ja super-etsivää, superrikasta afro-hippiä ja sähäkkää toimittajaa. Näitä henkilöitä sitten esitelläänkin ihan järkyttävän pitkissä ja uuvuttavissa sivujuonissa. Äkkiä luulisi, että olisi elegantimipiakin tapoja osoittaa, että tämä poliisi on kova jätkä, kuin kirjoittaa erikseen auki kaksisataa sivua, kun se tylsästi, mutta lahjakkaan peräänantamattomasti tutkii jotain satunnaista rikosjuttua. Mutta tapansa kai kullakin.
Perusidea kirjassa on, että jotkut tähdet katoavat taivaalta. Ihmiset ihmettelevät ilmiötä ja menevät katsomaan ja sitten seuraa järjetön määrä ydinräjähdyksiä ja galaktista sotaa. Ja sitten kirja loppuu ja selviää, että tarina on juuri just melkein alkamassa. Sivulla 1143. Jatkuu seuraavassa kirjassa.
Jos kirjailijoille maksetaan palstametrien mukaan, niin Peter F. Hamilton on päättänyt ottaa kaiken irti. Kirjan tarinan saisi kerrottua ehkä 300 - 400 sivussa, mutta Hamilton tuhlaa siihen päälle tuhat sivua ja pääsee hikisesti puoleen väliin. En vain keksi mitään perusteluita, miksi esim. pitää kirjoitaa 30 sivua riippuliitämisestä, että saa tuotua kirjaan mukaan kaksi sivuhahmoa.
Hamiltonin kirjoitusripulista kuitenkin vielä selviää. Hyppää joka toisen sivun ylitse ja kerronta pysyy ihan kohtuullisen reippaana. Mutta Hamiltonin vielä vaatii paljastaa ja puhkiselittää mysteerinsä kirjan puolessa välissä. Itse olen scifin pointiksi vähän ymmärtänyt, että siinä pääsee tutkimaan tuntematonta ja törmämään uusiin ja outoihin asioihin. Pandora's Starissa törmätään uuteen erikoiseen rotuun, josta ei tiedetä yhtään mitään.. ja pari lukua myöhemmin eritellään ja käydään läpi niiden kehitys suunnilleen pronssikaudesta lähtien avaruuslennon hallitsevaksi roduksi. Jo muinaiset roomalaiset.
Kirjan lopussa selviää, että itseasiassa Pandora's Star olikin vain tällainen prologi ja oikeasti kaikki jännä tapahtuu seuraavassa, n. 1000 -sivuisessa opuksessa. Jotain jännittäviä mysteereitä on pedattu, mutta niistä merkittävimmät on oikeastaan jo paljastettu ja selvitetty kiusallisuuteen asti selväksi. Pandora's Starin lukeminen vaikuttaa jotenkin X-Filesin katsomiselta. Periaatteessa sujuvaa ja mukavaa ja ihmeellisiä monstereita tulee vastaan, mutta taustalla menevä varsinainen iso juoni edistyy ehkä kerran yhdeksässä vuodessa ja venyy ja vanuu tasan niin kauan, kuin katsojia tuntuu piisaavan. Sitä ennen pitää vaan huvittaa itseään lukemalla riippuliitämisestä ja Matlock-tyyppisistä oikeudenkäynneistä ja jonkun satunnaisen jätkän perhe-elämästä miksi jumalauta! Jatko-osa tietysti vähän selittää, miksi henkilöitä on pitänyt pedata mukaan niin paljon.
Erillisenä teoksena Pandora's Starissa ei vaan ole liiemmin järkeä. Henkilöhahmot ovat irrallisia ja niitä on (minusta) aivan turhan paljon yhteen opukseen. Raamatussakaan ei ole näin paljon henkilöitä. Lisäinhottavuutena on tosiaan Hamiltonin tapa esitellä jokainen hahmo pitkällä ja polveilevalla tarinalla, joka jossain 950. sivun kohdalla kietoutuu jotenkin enemmän tai vähemmän luontevasti johonkin toiseen tarinaan.
Huvikseni selvitin mitä netissä ollaan tästä mieltä ja ilmeiseti scifi-ihmiset ovat järjestäen ihan uskomattoman pähkinöinä Hamiltoniin. Minusta tuntuu vähän synkästi, että kirjan takakannestakin löytyvä "Hamilton proves that 'intelligent space opera' isn't an oxymoron", kertoo enemmän scifi-kirjojen lukijoista, kuin Hamiltonin kirjasta.
Summa summarum! Peter F. Hamilton vaikuttaa vähän Iain M. Banskilta, joka ei osaa kirjoittaa hyviä kirjoja. Ideat eivät ole ihan yhtä villejä ja kirja itsessään on puolet turhaa lätinää, joka ei kiinnostaa pihan kiviäkään. Banksilla sentään tarina pysyy keskiössä ja asiat edistyy. Kaikella on joku merkitys ja kohde, toisin kuin Hamiltonin "sitten Mark korjasi kolme vuotta pyöränpumppuja ja tienasi useita krediittejä, koska tällä planeetalla ei ollut hyviä pyöränpumpunkorjaajia!" -kerronnalla. Sinällään scifi-visiot ovat ihan ok, myönnetään, mutta kirjan kirjalliset arvot jäävät vähän hintsummalle.
Lisäksi itse vain pitää protestoida tätä nykyaikaista "kaikki jumalauta kuolee tulimeressä!" -dramatiikkaa vastaan. Verrattuna esimerkiksi Arthur C. Clarken Kaukaisen maan lauluihin (http://tavaus.blogspot.com/2010/03/arthur-c-clarke-kaukaisen-maan-laulut.html), Hamiltonilla yksi tärkeimpiä juttuja tuntuu olevan laukaista suurin mahdollinen määrä ydinohjuksia ja aiheuttaa kosmisen tason joukkokuolemia. Ohan tuo elämä joskus rankkaa, mutta ei pelkkä mittakaava vielä tee minusta asioista järkyttäviä tai koskettavia tai mielenkiintoisia. Jostain syystä uudemmat scifi-kirjailijat tuntuvat aina välillä ajattelevan, että jos tappaa kerralla 100000000000000 imperiumin asukasta ja kuusi aurinkoa räjähtää, niin se on automaattisesti jännempää, kuin että vastaan tulee jotain oikeasti uutta ja tuntematonta ja mielenkiintoista. Tämän takia Lem tai Clarke tuntuvat toimivan paremmin minulle. Tykkään asiallisesta ja pienieleisemmästä kerronasta. Koko kosmoksen räjäyttäminen on niin nolon 2000-lukua.
Kaikesta huolimatta, ihan hyvää käyttökirjallisuutta tämä oli. Moni bussimatka meni ihan kohtuullisesti Pandora's Staria selaillessa. Silti ehkä on pakko suositella vaikka Lemiä, Clarkea tai Banksia mieluummin, jos jotenkin aikuista scifiä haluaa lukea.
Käyttökirjallisuutta, hyvässä ja pahassa.
Ensimmäisenä kirjasta tulee mieleen, että se on paksu. Päälle tuhat sivua avaruusoopperaa, ei lopu heti kesken. Varoituskellot alkoivat tosin jo heti alussa kilistä, kun kirjan prologi sijoittuu ties kuinka monta sataa vuotta menneisyyteen itse kirjan varsinaisista tapahtumista. Jo muinaiset roomalaiset...
Pandora's Star sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta elää ikuisesti ja matkustelee madonrei'illä ympäri avaruutta. Kirjan henkilöt myös hehkuttavat kovasti sitä, kuinka kulttuurinsa nykyään on aikuinen ja tasapainoinen, kun kaikki ei kuole kokoajan vanhuuteen, eikä ilmeisesti nälkäänkään. Kovin näkyvästi tämä ei kyllä mihinkään vaikuta. Ihan nykyajan tapaan politiikassa ja taloudessa kähmitään. Seksuaalisestikin peräti ollaan vapauduttu. Avioliitoissa satunnaisesti petetään kumppania ja se on jopa ihan ok, ja kirjassa vierailee yksi lesbopari. Ihmeellinen on tulevaisuuden maailma!
Päähenkilöitä kirjassa on kauhea liuta. On entistä astronauttia ja super-etsivää, superrikasta afro-hippiä ja sähäkkää toimittajaa. Näitä henkilöitä sitten esitelläänkin ihan järkyttävän pitkissä ja uuvuttavissa sivujuonissa. Äkkiä luulisi, että olisi elegantimipiakin tapoja osoittaa, että tämä poliisi on kova jätkä, kuin kirjoittaa erikseen auki kaksisataa sivua, kun se tylsästi, mutta lahjakkaan peräänantamattomasti tutkii jotain satunnaista rikosjuttua. Mutta tapansa kai kullakin.
Perusidea kirjassa on, että jotkut tähdet katoavat taivaalta. Ihmiset ihmettelevät ilmiötä ja menevät katsomaan ja sitten seuraa järjetön määrä ydinräjähdyksiä ja galaktista sotaa. Ja sitten kirja loppuu ja selviää, että tarina on juuri just melkein alkamassa. Sivulla 1143. Jatkuu seuraavassa kirjassa.
Jos kirjailijoille maksetaan palstametrien mukaan, niin Peter F. Hamilton on päättänyt ottaa kaiken irti. Kirjan tarinan saisi kerrottua ehkä 300 - 400 sivussa, mutta Hamilton tuhlaa siihen päälle tuhat sivua ja pääsee hikisesti puoleen väliin. En vain keksi mitään perusteluita, miksi esim. pitää kirjoitaa 30 sivua riippuliitämisestä, että saa tuotua kirjaan mukaan kaksi sivuhahmoa.
Hamiltonin kirjoitusripulista kuitenkin vielä selviää. Hyppää joka toisen sivun ylitse ja kerronta pysyy ihan kohtuullisen reippaana. Mutta Hamiltonin vielä vaatii paljastaa ja puhkiselittää mysteerinsä kirjan puolessa välissä. Itse olen scifin pointiksi vähän ymmärtänyt, että siinä pääsee tutkimaan tuntematonta ja törmämään uusiin ja outoihin asioihin. Pandora's Starissa törmätään uuteen erikoiseen rotuun, josta ei tiedetä yhtään mitään.. ja pari lukua myöhemmin eritellään ja käydään läpi niiden kehitys suunnilleen pronssikaudesta lähtien avaruuslennon hallitsevaksi roduksi. Jo muinaiset roomalaiset.
Kirjan lopussa selviää, että itseasiassa Pandora's Star olikin vain tällainen prologi ja oikeasti kaikki jännä tapahtuu seuraavassa, n. 1000 -sivuisessa opuksessa. Jotain jännittäviä mysteereitä on pedattu, mutta niistä merkittävimmät on oikeastaan jo paljastettu ja selvitetty kiusallisuuteen asti selväksi. Pandora's Starin lukeminen vaikuttaa jotenkin X-Filesin katsomiselta. Periaatteessa sujuvaa ja mukavaa ja ihmeellisiä monstereita tulee vastaan, mutta taustalla menevä varsinainen iso juoni edistyy ehkä kerran yhdeksässä vuodessa ja venyy ja vanuu tasan niin kauan, kuin katsojia tuntuu piisaavan. Sitä ennen pitää vaan huvittaa itseään lukemalla riippuliitämisestä ja Matlock-tyyppisistä oikeudenkäynneistä ja jonkun satunnaisen jätkän perhe-elämästä miksi jumalauta! Jatko-osa tietysti vähän selittää, miksi henkilöitä on pitänyt pedata mukaan niin paljon.
Erillisenä teoksena Pandora's Starissa ei vaan ole liiemmin järkeä. Henkilöhahmot ovat irrallisia ja niitä on (minusta) aivan turhan paljon yhteen opukseen. Raamatussakaan ei ole näin paljon henkilöitä. Lisäinhottavuutena on tosiaan Hamiltonin tapa esitellä jokainen hahmo pitkällä ja polveilevalla tarinalla, joka jossain 950. sivun kohdalla kietoutuu jotenkin enemmän tai vähemmän luontevasti johonkin toiseen tarinaan.
Huvikseni selvitin mitä netissä ollaan tästä mieltä ja ilmeiseti scifi-ihmiset ovat järjestäen ihan uskomattoman pähkinöinä Hamiltoniin. Minusta tuntuu vähän synkästi, että kirjan takakannestakin löytyvä "Hamilton proves that 'intelligent space opera' isn't an oxymoron", kertoo enemmän scifi-kirjojen lukijoista, kuin Hamiltonin kirjasta.
Summa summarum! Peter F. Hamilton vaikuttaa vähän Iain M. Banskilta, joka ei osaa kirjoittaa hyviä kirjoja. Ideat eivät ole ihan yhtä villejä ja kirja itsessään on puolet turhaa lätinää, joka ei kiinnostaa pihan kiviäkään. Banksilla sentään tarina pysyy keskiössä ja asiat edistyy. Kaikella on joku merkitys ja kohde, toisin kuin Hamiltonin "sitten Mark korjasi kolme vuotta pyöränpumppuja ja tienasi useita krediittejä, koska tällä planeetalla ei ollut hyviä pyöränpumpunkorjaajia!" -kerronnalla. Sinällään scifi-visiot ovat ihan ok, myönnetään, mutta kirjan kirjalliset arvot jäävät vähän hintsummalle.
Lisäksi itse vain pitää protestoida tätä nykyaikaista "kaikki jumalauta kuolee tulimeressä!" -dramatiikkaa vastaan. Verrattuna esimerkiksi Arthur C. Clarken Kaukaisen maan lauluihin (http://tavaus.blogspot.com/2010/03/arthur-c-clarke-kaukaisen-maan-laulut.html), Hamiltonilla yksi tärkeimpiä juttuja tuntuu olevan laukaista suurin mahdollinen määrä ydinohjuksia ja aiheuttaa kosmisen tason joukkokuolemia. Ohan tuo elämä joskus rankkaa, mutta ei pelkkä mittakaava vielä tee minusta asioista järkyttäviä tai koskettavia tai mielenkiintoisia. Jostain syystä uudemmat scifi-kirjailijat tuntuvat aina välillä ajattelevan, että jos tappaa kerralla 100000000000000 imperiumin asukasta ja kuusi aurinkoa räjähtää, niin se on automaattisesti jännempää, kuin että vastaan tulee jotain oikeasti uutta ja tuntematonta ja mielenkiintoista. Tämän takia Lem tai Clarke tuntuvat toimivan paremmin minulle. Tykkään asiallisesta ja pienieleisemmästä kerronasta. Koko kosmoksen räjäyttäminen on niin nolon 2000-lukua.
Kaikesta huolimatta, ihan hyvää käyttökirjallisuutta tämä oli. Moni bussimatka meni ihan kohtuullisesti Pandora's Staria selaillessa. Silti ehkä on pakko suositella vaikka Lemiä, Clarkea tai Banksia mieluummin, jos jotenkin aikuista scifiä haluaa lukea.
Käyttökirjallisuutta, hyvässä ja pahassa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!