Joseph Heller - Catch-22

Paluu tavaamisen pariin. Fiktion lukeminen itsessään oli aika pitkälti tauolla tässä välissä. Nyt on kuitenkin tullut raivattua elämässä tilaa jälleen vain lukea kirjoja. Lisäksi maailma on kehittynyt välissä ja tarjolle on tullut ihan eri tavalla äänikirjoja. Äänikirjat lisäävät mahdollisuuksia lukea kirjoja myös jumpatessa tai ruokaa laittaessa tai vähän minkä vaan yhteydessä. En ole vielä täysin varma kuinka paljon äänikirjana kuunteleminen ja tekstinä lukeminen eroavat kokemuksena toisistaan, mutta sitä on hauska tutkia tässä samalla.

Tämä Catch-22 tuli kuunneltua juuri äänikirjana. Vähintään nimien kanssa huomasi eron kun vasta jälkikäteen selvisi, että Dr. Nica olikin Doc Daneeka tms.

Catch-22 on kirjana ollut tiedossa jo ainakin lukiosta saakka, mutta jostain syystä olen aina ajatellut, että kyseessä on joku masentava ja pelkästään harmaan ahdistava sotaromaani. Yllätys olikin melkoinen kun osoittautui, että tämähän on tämmöistä läppähuumoria. Vähän kuin Wodehouse olisi yhtäkkiä kirjoittanut hauskan kirjan synkästä aiheesta.

Päähenkilö kapteeni Yossarian koittaa pysyä hengissä toisen maailmansodan jälkipuoliskolla. Pommituslentoja lennetään ja välissä lähinnä hölmöillään tukikohdassa tai lomilla etelä-Euroopassa. Yossarian on sodassa täysin väärässä ja oikeassa paikassa yhtäaikaa. Hänen on vaikea nähdä pärjäävän oikein missään muuallakaan, mutta sodassa hän ainakaan ei pärjää. Paitsi sanan siinä merkityksessä, että hän on kykenevä upseeri ja hyvä pommittaja. Hauska päähahmo. Paljon toimijuutta, paljon mielipiteitä.

Heller esittelee Yossarianin lisäksi valtavan joukon eri upseereita, joista osaa seurataan tarkemmin ja lähempää ja toiset vain piipahtelevat lyhyesti tarinassa. Tarkemmin ja pidempään seurataan esimerkiksi messiupseeri Milo Minderbinderia, joka esiintyy merkittävänä hahmona läpi koko kirjan ja saa useampia omia kappaleita, joissa seurataan hänen edesottamuksiaan vapaan markkinatalouden saralla. Lopulta hän päätyy esimerkiksi pommittamaan omaa tukikohtaansa saksalaisten toimeksiantamana. Toisesta ääripäästä esimerkkinä on Majuri de Coverly, joka featuroi vain välähdyksenomaisesti pitkin kirjaa ja lopulta kun saa oman kappaleensa, häviää välittömästi sen jälkeen. Tai ennen. En ole ihan varma.

Catch-22 on nimittäin kirjoitettu ovelasti täysin epälineaarisessa järjestyksessä. Luvut johtavat toisiinsa vapaan assosiaation hengessä, mutta lukujen tapahtumat eivät mitenkään välttämättä seuraa kronologisesti toisiaan. Jotkut asiat, joiden on kerrottu tapahtuneen jo kirjan alussa, kuvaillaan varsinaisesti vasta aivan kirjan lopussa. Yossarianin kaveri Snowdenin kuolema on yksi merkkipaalu, johon palataan kerta toisensa jälkeen kirjassa ja vasta aivan lopussa todella kerrotaan miten kaikki tapahtui. Tätä rakennetta on kritisoitu vahvasti, mutta itse en kokenut sitä mitenkään häiritseväksi. Kudelma oli varsin nokkela ja oli tyydyttävää tajuta, että tätä jotain asiaa ei siis oltukaan vielä käyty loppuun ja nyt siihen vielä palattiin.

Catch-22 on mielenkiintoinen kirja. Tapahtumat on ajoittain kauheita ja byrokratian silmukat ja ylempien upseerien mielivalta liikkuvat kafkamaisella tasolla. Toisaalta maaginen realismi leikkaa kaiken synkeyttä todella paljon. Päähenkilöiden kuolemanpelkoon ei oikein voi eläytyä, koska joku velikultastatus selvästi suojelee ainakin päähenkilö Yossariania ja kirjassa on muutenkin suuren seikkailun tuntua. Lopussa kun kuolleeseen sotilaaseen rakastunut ilotyttö alkaa jahdata Yossariania ja ilmiintyä paikalle fysiikan lakeja uhmaten mahdottomissa tilanteissa yhä uudestaan käy viimeistään selväksi, että liikutaan jossain enemmän Wodehousen tai Marques’n maailmassa. Loppua kohden kirjan tunnelma kuitenkin synkkenee jyrkästi ja sodan todellisuus alkaa kurkistaa läpi kaikesta hupaisesta absurdista. Lopussa kuitenkin häämöttää joku mahdollinen toivo pelastuksesta, joten kohtuullisen positiivisissa tunnelmissa kirjasta lopulta selvitään.

Äänikirjana kuuntelemisessa tuntuisi olevan vähintään sellainen ero, että kieltä ei ehdi arvioida tai arvostaa yhtä paljon kuin luettuna. En tiedä miten esimerkiksi Anthony Burgessin Enderby-kirjojen käsittämättömän korkeatasoista englantia ymmärtäisi äänikirjana arvostaa samalla tavalla. Kieleen kiinnittää lukiessa aina todella paljon huomiota, mutta Catch-22:n kohdalla ei oikein ole mitään mielikuvaa asiasta. Kerronnan ja nokkeluuden taso on kuitenkin niin korkealla, että sitä ei varmaan voi saavuttaa ellei myös kirjoista teknisesti hyvin.

Kaikin puolin ehdottomasti vahva suositus Catch-22:lle. Yllättyi positiivisesti jo pelkästään sen vuoksi, että tämäkään klassikko ei ollut kuiva ”ota lääkkeesi” -tyyppinen pakkoluettava vaan hauska ja yllättävän ketterä kokemus. Jonain päivänä vielä lakkaa hämmästymästä siitä, että klassikot on usein klassikoita jostain ihan oikeasta syystä.