Markus Hyötyläinen - Mielenvikaisen muistelmat, osat 1 - 2

Perityn taiteen välipalaksi jotain ihan muuta. Törmäsin Markus Hyötyläisen Mielenvikaisen muistelmiin. Meni niin kauaksi kaikesta siitä mitä keskimäärin lukee, että tähän halusi heti tarttua. Kyseessä on ilmeisesti jonkin sortin autofiktiota, joka perustuu ainakin kirjan itsensä mukaan kirjailijan omaan sekavaan elämään. Päihteitä ja mielenterveysongelmia on luvassa reippaasti ja rajulla kielenkäytöllä ja karulla meiningillä uhkaillaan kovasti takakannessa.

Karua meno monella tapaa onkin. Kirjailija/päähenkilö Markus Hyötyläinen kertoo pienen pätkän elämästään Hervannassa, jossa lähinnä juo kaljaa, lonkeroa ja vähän myös kirkkaita. Lääkkeitä, huumeita ja alkoholia käytetään täysin surutta sekaisin jatkuvasti ja ote todellisuudesta on suunnilleen yhtä hatara kuin elämästäkin. Markus naureskelee postiluukusta tursuaville perintäkirjeille ja ajaa taksilla lähibaariin. Kerran kahdessa viikossa hän saa nähdä pientä tytärtään, mikä on samaan aikaan tärkeimpiä ja rankimpia hetkiä Markuksen elämässä. Tytär on miehelle äärettömän rakas, mutta lyhyet tapaamiset silti ja siksi lähinnä alleviivaavat miten mahdotonta Markuksen on yrittää olla isä siinä kunnossa kuin missä on.

Markus pysyy jollain tavalla kasassa ilmeisesti lähinnä lääkkeiden avulla, mutta ei lainkaan niin paljoa, että mistään elämänhallintataidoista voisi puhua. Syrjäytyminen on kirjojen tapahtumien aikaan totaalista. Aivokemiat ovat niin sotkussa, että päätös tilata loputtomasti lonkeroa baarissa ei ole mikään sellainen hairahdus, jota voisi ihmetellä tai surea.

Mielenvikaisen muistelmat ovat mielenkiintoista ei-kirjallisuutta. Niissä ei tapahdu lähes mitään. Vähän samalla tavalla kuin Alastalon salissa tapahtuu ihan kauheasti. Mielenvikaisen muistelmissa on räiskettä ja läiskettä jatkuvasti, mutta kaksi ensimmäistä osaa (ilmeisesti kymmenosaiseksi tarkoitetusta kirjasarjasta) sisältävät oikeastaan kaksi käännettä eikä lainkaan henkilöhahmojen muutoksia. Lapsuuden taustoja valotetaan ja välillä nykyhetkessä käydään vain vierailemassa ennen kuin taas palataan muistelmissa menneisyyteen. Välillä takaumissa nuohoamisesta tulee jopa taiteellinen olo, mutta tyyliä ei kuitenkaan ihan noudateta loppuun saakka vaan lopputulos on vähän sillisalaatti. Lyhyistä kirjoista vietetään puolet menneisyydessä ja puolet nykyisyydessä ja kokemus on ehkä hallitsemattoman fragmentaarinen.

Hallitsemattoman fragmentaarinen toki on myös Hyötyläisen kuvaama elämä, mutta tämä vaikuttaa silti ehkä enemmän sattumalta kuin jotenkin valtavan taitavasti suunnitellulta vertaukselta. Hyötyläisen kieli on mielenkiintoisesti ihan "väärässä" paikassa. Salonkikelpoisissa kirjoissa kieli on keskimäärin konstailematonta, suoraviivaista tai vaihtoehtoisesti hyvin vertauskuvallista. Mielenvikaisen muistelmien kieli taas on keskustelupalstojen ja somen sukkeluutta, jossa olut on aika kultainen keskikeppana tai penis liukas mäntävarsi tai jotain. Toisaalta taas väkivalta ja seksi kuvataan ilman mitään häveliäisyyttä (mutta toki yhä nokkelilla sanakäänteillä). Kontrasti on melkoinen, jos vertaa vaikka Hemingwayn tapaan ilmaista asiat pienillä sanoilla, mutta silti olla suoraan sanomatta mikä menee minne seksin aikana. Kauhean mielenkiintoista. Tällaista kieltä ei normaalisti kirjoissa vain näe, mutta se on silti kauhean tuttua jos internetissä on joskus käynyt.

Ensimmäisen kirjan loppupuolella päihteiden, seksin ja väkivallan yhdistelmä yhtäkkiä herätti ajatuksen: tämähän on American Psycho, mutta syrjäytyneille ihmisille! New Yorkin sijaan seikkaillaan Hervannassa ja mielenvikaisen sijoituspankkiirin sijaan päähenkilö on tavallinen syrjäytynyt mielenterveyspotilas. Kaikki on tahmaisempaa ja rahvaampaa ja pienempää, mutta jotain samaa tässä on.

Toisen kirjan loppuun on säästetty varsinainen yllätys, mikä kieltämättä oli aika nokkela liike. Kirjat ovat yksittäisinä kirjoina tarkasteltuna erittäin lyhyitä ja sisältävät kukin suunnilleen novellin verran varsinaista asiaa, mutta ehkä kymmenen kirjan saagana tästä joku kokonaiskuva piirtyisi. Kenties. 

Nyt kun hetken mutusteli asiaa, niin Mielenvikaisen muistelmat on itse asiassa ihan tyylipuhdasta art bruttia. "Dubuffet arvosti näissä vision tai emootion raakaa ilmaisua, joka ei joudu konvention ansaan. Dubuffet koki art brutin olevan aidointa ja alkuperäisintä taidetta sen raaimmassa perusmuodossaan. Dubuffet kiinnostui 1940-luvulla taiteesta, joka oli karkeaa, hiomatonta ja jopa rivoa. Häntä innoittivat erityisesti psyykkisesti sairaiden tekemät teokset." 

Siinä se on.

Siitä huolimatta minulle varmaan tulevat nämä pari kirjaa riittämään tätä sorttia. Ihan mielenkiintoinen kokemus, mutta vähän ohi sektorin kieltämättä omalta kannalta.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä jotain näistä aiemmin tavatuista!

Toinen suomalainen kirja syrjäytymisestä, päihteistä ja muusta mähmäisestä. Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä oli kirjana oikeasti kovasti suosittelemisen arvoinen.

Jälleen kerran nostona Bret Easton Ellisin American Psycho. On tämä vain hurja kirja. Valitettavan paljon parempi kuin muut mitä on kirjoittanut. Pitäisiköhän lukea taas pian?