Paul Auster - Moon Palace

Audible syövereistä löytyi Paul Austerin kirja, joka oli sinne joskus vuosia sitten unohtunut. Aika austermainen tapa aloittaa kirjan lukeminen.

Paul Auster on jännä kirjailija, kun hän on selvästi niin taitava kirjoittaja ja joku jännittävä tunnelma leijuu aina kaikkien Austerin kirjojen yläpuolella, mutta lopulta ne kirjat on silti aina vain aika hyviä. Austerin kirjat onkin minulle usein jotenkin selittämättömästi yhtä aikaa sekä kiinnostavia että tylsiä. Moon Palace tuntuisi olevan tyylipuhdas Auster tässä mielessä, mutta myös muutenkin: eksyksissä ollaan, käänteet ovat epätodennäköisiä ja jonkin mystisen kanssa flirttaillaan.

Silti mukana ei ole mitään oikeasti mahdotonta tai niin poskettoman epätodennäköistä kuin esim. Kurt Vonnegutin kirjoissa. Austerilla genre ei taitu uuskomman tai spekulatiivisen puolelle, mikä kieltämättä on itselleni aina vähän pettymys.

Moon Palace on Marco Stanley Fogg -nimisen henkilön tarina. Kertoja on itse Fogg, joka esittelee nuoruutensa käänteitä nyt jo ilmeisesti ainakin keski-ikäisenä miehenä. Kertojan reunahuomautuksista ja (varsinaisen tarinan näkökulmasta) tulevaisuudessa tapahtuvista muisteloista käy selväksi, että Fogg itse selvisi seikkailuistaan ainakin sen verran ehjänä ja tolpillaan, että sai kirjoitettua niistä koherentin tarinan ja ehkä vielä julkaistuakin sen. Kerronnan tyylistä ja pienistä "tulevaisuuden" fragmenteista tulee sellainen kuva, että kertojalla menee nykyään ihan kohtuullisesti.

Tämä on sinällään aika hauska ja austermainen valinta. Nuoruuden seikkailut ovat ohi, nykyään ollaan vain vähän hahmottomia aikuisia. Eikö mikään nuoruuden sekoilujen jälkeen ole tuntunut miltään vai miksei mistään kerrota mitään? Onko tarinassa seikkailevalla nuorella miehellä ja tarinaa kertovalla aikuisella miehellä muuta yhteistä kuin muistot? Miten puiston pensaassa nälkään ja maailmantuskaan kuolevasta tyypistä tulee ehkä keskiluokkainen julkaisukelpoiset muistelmat kirjoittava normaali kaveri?

Auster ei toki suoraan kerro, että näin tapahtuu. Eniten huomiota siis varmaan kannattaa kiinnittää siihen, mitä kirjassa varsinaisesti kerrotaan tapahtuvan. Moon Palace käy läpi Foggin lapsuuden, opiskelu-ja kulkuriajat ja miten hän päätyy erikoisen Thomas Effing-hahmon seuralaiseksi. Effingin kautta Fogg sitten päätyy yllättäen myös oman sukunsa jäljille.

Toisiinsa liittymättömät sattumukset kiertävät tarinan yhä tiukemmin keräksi, jossa kaikki langanpäät ovatkin osa samaa kokonaisuutta. Täysikuu seuraa symbolina ja teemana läpi kirjan ja putkahtaa esiin aina jostain uudesta (tai vanhasta) suunnasta.

Välissä seuraa paljastus: en tajua symboliikkaa tarinoissa. Miksi se Kuu aina ilmestyy jostain? Miksi Foggin historia palautuu Effingiin? Mikä merkitys on sillä, että sukulaiset löytyvät ja kuolevat? 

En tiedä, en tajua. Selvästi kuitenkin jokin, koska ne on kirjaan tarkoituksella laitettu. Kirjailijalla olisi kuitenkin täysin vapaat kädet, joten joku idea tässä on oltava. En kuitenkaan tiedä onko tämä kysymys lopulta niin oleellinen. Kuun yllättävään esiintymiseen voi ehkä suhtautua vain jonain tunnelmaa luovana sattumuksena ja sen "oikealla" merkityksellä ei tarvitse olla väliä. Ehkä se on vain yllätys kirjailijallekin. 

Puuttuvan isän teema kuitenkin on niin ilmeinen, että sitä ei voi olla huomaamatta.

Moon Palacessa onkin yksi ainoa hahmo, Foggin opiskelutoveri Zimmer, jonka isäsuhteen ei kerrota olevan jotenkin omituinen. Hänestä tulee sitten itsestäänkin normaali läsnäoleva isä ja hänen hämmästyttävyyteen asti tavanomaisen haukotuttavan keskiluokkaista keski-ikäisyyttään ihmetellään kirjassa ihan erikseen pitkät pätkät.

Moon Palace on kooste erilaisia toisiinsa kietoutuvia tarinoita, joiden kytkökset venyttävät uskottavuuden rajoja, mutta ei näistä oikein kokonaan erillisiksi tarinoiksikaan olisi ehkä ollut. On silti jotenkin vaikea keksiä miksi tämä kirja on sellainen kuin on. Onko ajatuksena joku sukukronikka maailman epätodennäköisimmästä suvusta, tutkimus ylisukupolvisesta isättömyydestä,  elämässä eksymisen noutopöytä vai mistä on kyse? Tuntuu kuin otsikko puuttuisi. Mistä tässä oli kyse?

Oli miten oli, Auster kirjoittaa aina hyvin. Hänellä on jännä kirjoitustyyli: aina arjessa ja tavallisuudessa kiinni, mutta kuitenkin joku vertauskuvallinen elementti ja ilmaisun ketteryys kaikessa on. Vertauksia ja oivaltavaa kieltä käytetään, mutta Auster ei koskaan pakene kauaksi mihinkään taidesfääreihin vaan keskittyminen pysyy tarinassa ja asioiden kuvailussa. Luotettavan tiukkaa ja taitavaa.

Austerin kirjat aiheuttavat minussa aina saman fiiliksen, että ne ovat kauhean hyviä ja taitavasti kirjoitettuja, mutta toivon silti, että ne olisivat jotain muuta kuin mitä ne ovat. Kaipaan oikeaa magiaa, en vain flirttailua epätodennäköisyyden kanssa. Todellisia mysteerejä, en vain oikeasti sattumalta parkkipaikalta varastettavaa autoa.

Puuh, siitä huolimatta, hyvähän tämä taas oli, mutta. Joku suuruus Moon Palacesta ehkä oikeastikin kyllä puuttui. Kiinnostava, viihdyttävä, laadukas ja kaikin puolin ok, mutta vaikea tätä olisi suositella kun niin paljon muitakin kirjoja on olemassa.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä jotain näistä aiemmin tavatuista!

Olenkin lukenut Tavaukseen vaikka mitä Paul Austereita, paitsi sitä parasta: New York -trilogia on kaikista Paul Austerin kirjoista minusta paras ja kiinnostavin. Pitääkin lukea se taas joskus. Tässä kuitenkin tarjolle Austerilta Oracle Night, Invisible (joka ilmeisesti siis olikin tosi hyvä ja New York -trilogiamainen!) ja Leviatan.