Lauren Groff - Mestarinna

Vähän epätyypillinen kirjavalinta minulta, mutta toisaalta myös ei! Lauren Groffin Mestarinna on sekä mystillinen tarina voimakkaasta naishahmosta (enemmän tyypillinen valinta) että historiallisesti tarkka kronikka luostarielämästä 1100-luvulla (epätyypillinen valinta). Jos olisin etukäteen tiennyt kronikkapuolesta, olisin varmasti suhtautunut tähän huomattavasti epäilevämmin, mutta onneksi nyt lähti lukemaan vailla suurempia ennakko-odotuksia.

Mestarinna kertoo Marie de Francen elämäntarinan. Marie on todellinen historian henkilö, mutta kirjassa kerrottava elämäntarina on toisaalta erittäin fiktiivinen. Marie on kuninkaan äpärälapsi, joka jää jo nuorena orvoksi ja kasvaa vahvaksi soturiprinsessaksi. Hän on etevä ja pystyvä, mutta hoviin hänen kolho maalaisjuurevuutensa ei sovi. Kuningatar Eleonoora Akvitanialainen lähettää hänet pois hovista hämmentämästä kuvioita Englantiin, Jumalan selän taakse, rutiköyhään nunnaluostariin priorittareksi. Priorittarena Marie on hierarkiassa abbedissasta seuraava ja vastaa luostarin käytännön asioista: karjasta, vuokrista, vaatteista ja muusta.

Aluksi kaikki on aivan hunningolla. Vuokralaiset eivät maksa vuokriaan, väki näkee nälkää ja muutenkin on kurjaa, kylmää ja ankeaa. Alkuun Marie haikailee lähinnä pääsevänsä pois luostarista. Hän kirjoittaa Eleonooralle kokoelman lai-runoja, joiden uskoo ihastuttavan kuningatarta niin paljon, että hän pyörtäisi päätöksensä ja kutsuisi Marien takaisin hoviin. Nämä lai-runot ovat linkki todelliseen Marie de Franceen, joka tunnetaan varsinaisesti runoilijana. Ilmeisesti Marie de Francen on kuitenkin myös epäilty olleen Shaftesburyn luostarin abbedissa Marie, mikä on Lauren Groffin lähtöoletus Mestarinna kirjalle.

Yleensä aina paheksun ja suhtaudun nuivasti tositapahtumiin pohjautuviin tarinoihin. Mestarinnassa linkki todelliseen historiaan on kuitenkin niin hatara, että tämä ei juurikaan haittaa lukukokemusta. Tilanne on itse asiassa hyvin vastaava kuin aiemmin lukemassani Rottien pyhimys -kirjassa!

Marien runoteos ei kuitenkaan liikuta Eleonooraa ja Marie joutuu tottumaan ajatukseen pysyvästä luostarielämästä. Tämän jälkeen hän nopeasti näyttää todelliset kyntensä ja alkaa laittaa vauhdilla luostarin asioita järjestykseen. Vuokralaiset kurmootetaan kuriin ja nuhteeseen ja muutenkin päättäväinen ja näkemyksellinen taloudenpito alkaa viedä asioita parempaan suuntaan. Lopulta muistot nälänhädän ajoista ovat niin etäisiä, että luostarin nykyisen yltäkylläisyyden keskellä niitä on vaikea uskoa edes todeksi. Kirja seuraa Marien vaiheita prioriajoista eteenpäin kun hänestä tulee lopulta luostarin abbedissa ja jopa sitten aivan vanhuuden päiviin ja hautaan saakka.

Kronikkamaisuus korostuu mitä pidemmälle kirja etenee. Aluksi meno on vauhdikasta ja kirja muistuttaa romaania, jossa on joku tietty koherentti tarina ja jonkin sortin draaman kaari. Tämä saattoi olla kuitenkin minulta toiveajattelua. Kirjan edetessä ja vuosikymmenten vaihtuessa käy ilmeiseksi, että tässä mennäänkin nyt vain järjestyksessä hamaan loppuun saakka ja ihmiset kuolevat vanhuuteen ja asiat katoavat historian hämärään. Marien erittäin edistyksellinen yksityisajattelu jää yhden ihmisiän mittaiseksi tähdenlennoksi. Kirja esittää kysymykset, että jos Marien ajatukset olisivat jääneet aikoinaan elämään ja vaikuttamaan historian suuntaan, olisiko maailma nykyään erilainen?

No, niin ei kuitenkaan käynyt vaan Marien yksityisajattelu päätyy takkaan ja keskiaika jatkuu yhtä pimeänä kuin jos Marieta ei olisi ollutkaan.

En ollut valtavan tyytyväinen tällaiseen lopetukseen, mutta ei sille toisaalta vaihtoehtojakaan pahemmin ollut. Faktoihin ja todelliseen historiantutkimukseen pohjautuva kirja ei varmaan olisi voinut yhtäkkiä kirjoittaa koko Euroopan historiaa uusiksi. Kronikkamainen tyyli taas sulki pois sen, että tarinan olisi voinut lopettaa "kesken" johonkin draaman kaaren puolesta otolliseen ja suoraviivaisemmin tyydyttävään kohtaan.

Kirjan Marie parantaa luostarinsa nunnien elämää huikeasti ja muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi päivittäisen arjen tasolla. Se vain on helppo unohtaa kun lopussa kaikki merkittävimmät edistysaskelet uppoeavat historian mutapohjaan ja häviävät näkyvistä pysyvästi.

Kirjaa lukiessa mietin, että onko tämä joku Hildegard von Bingen -fanifiktio. Vasta lukemisen jälkeen selvisi, että Marie pohjautuikin ihan toiseen historialliseen henkilöön.  Oikeasta Marie de Francesta ei tiedetä juuri mitään ja siksi Mestarinnan visio on ihan yhtä perusteltu kuin mikä tahansa muukin. Marielta jääneet runot ilmeisesti kuitenkin tukevat kuvaa edistyksellisestä ajattelijasta, jolla oli mielipiteitä naisten toimijuudesta yhteiskunnassa ja varsinkin rakkaudessa. 

Erityishuomio siitä, että kerrankin on käsillä kirja, jossa miehet ovat ihan puhtaasti statisteja ja marginaalissa. Miehet ovat nunnaluostarille vakava uhka, lähinnä koska aina kun miehiä on lähettyvillä joku tulee kuitenkin raskaaksi. Yhdessä vaiheessa kaupungin miehet järjestävät jopa ihan aseellisen hyökkäyksen luostariin. Tästä huolimatta yhtään miestä ei taideta mainita nimellä koko kirjassa. Jopa kuninkaat ovat vain kuningattaren puolisoita tai jälkeläisiä. Mikä hauska valinta.

Summa summarum, ihan kiva kirja! Ainakin jos tällaisista tykkää ja oikeastaan jopa jos ei. Kieli oli hauskaa ja varsinkin kirjan alkupuolella Marien tempaukset ovat erittäin tyydyttävää luettavaa. Kronologinen jyskytys vuosikymmenestä toiseen ei ole minun lempityylini, mutta senkin puolesta mukavaa, että nyt tuli silti luettua tämänkin tyylilajin edustaja.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä jotain näistä aiemmin tavatuista!

Anneli Kannon kirja Rottien pyhimys on myös historiapohjainen ja umpifiktiivinen tarina menneiltä ajoilta. Katolinen kirkko on tässäkin kirjassa uskonnollinen kehys, mutta tällä kertaa ollaan 1500-luvun Suomessa. Meininki on vapaamielisempää ja kirja "romaanimaisempi", sillä kertomuksessa on selkeät taitekohtansa, käänteensä ja loppunsa. Näistä kahdesta kirjasta pidin itse enemmän Rottien pyhimyksestä, mutta varmaan lähinnä henkilökohtaisten mieltymysten vuoksi.